Olen TOSI iloinen, että pitkäaikaistyöttömille tarkoitettu Ammattialat tutuiksi- kurssi on ohi! Pääsee siitä porukasta eroon, jee! Kesäloma alkaa, ja suunnitelmat syksyksi on tehty, sanoi opettaja mitä sanoi!

Kurssin tarkoitus oli tutustua eri koulutusaloihin ja ammatteihin. Alussa meillä oli pari viikkoa teoriaa, johon sisältyi myös virailuja eri oppilaitoksiin ja työpaikkoihin sekä vierailijoita eri kouluista ja työpaikoista. Sitten oli kuuden viikon koulutuksiin tutustuminen (kaksi viikkoa kolmessa eri koulussa), ja kaikki huipentui kolem viikon työharjoitteluun, ja tämä viimeinen viikko on oltu taas koulussa. Sinänsä mielenkiintoista, mutta...

Porukka ei toiminut. Jo alusta asti oli selvää, että he eivät haluaisi olla kurssilla. Heitä ei kiinnostanut edes tutustua eri vaihtoehtoihin. He vain haukkuivat opettajan selän takana kaiken, mitä opettaja heille tarjosi. Minusta oli ihan kiva käydä kaikkialla, koska normaalissa koulussa retkiä tulee hyvin harvoin. Minä olin avoimin mielin, he eivät!

He kehtasivat myös kutsua opettajaa Natsiksi, vaikka he vallan hyvin tiesivät, että tällaisessa koulutuksessa on läsnäolopakko! Miksi tulla sellaiseen koulutukseen, jos mikään ei kiinnosta, eikä sitten haluakaan kokea ahaa-elämystä  jostain alasta, jota ei ole vielä itse edes harkinnut? Koulutuksen tarkoitus oli vain herättää uusia vaihtoehtoja, mutta he pysyivät jääräpäisesti omissa suljetuissa suunnitelmissaan.

Ja muutenkin porukalla oli negatiivinen vaikutus viihtymiseen. Tauoilla oli pakko valittaa ihan kaikesta, eikä opettajien opetuksesta tullut mitään, kun kukaan ei vastaillut kysymyksiin! He olivat totaalisen kyllästyneitä elämäänsä, enkä viihdy sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät näe mitään hyvää missään - varsinkaan koulutuksessa, jonka tarkoitus olisi auttaa. Ei heidän olisi ollut pakko tulla kurssille, jos se muka oli niin kurjaa! He olisivat voineet sanoa kutsumisvaiheessa ei. Ehkä niissä, joita ei valittu, olisi ollut mukavampaa ja älykkäämpää seuraa. Muutama jopa keskeytti ja sai karenssin, kun oli muka niin vaikeaa. Ja jotkut lintsaavat, ja heitäkin uhkaa karenssi.

Ehkä kaikki negatiivisuus johtui minusta. He eivät koskaan hyväksyneet minua porukkaan. Kyllä minä yritin olla osa porukkaa, mutta he eivät halunneet olla minun kanssa missään tekemisissä. Tyttö, jonka kanssa kävin merkonomikoulutuksessa, juoksi minua karkuun, vaikka en ollut tehnyt hänelle mitään. En saanut lähestyä häntä ystävyysmielessä, hän ei antanut. Ja silti meitä yhdisti sama asia, kiinnostus merkonomikoulutukseen. Tuntui tosi pahalta, kun hän ei halunnut minua ystäväkseen.

Minulla ei ole valtaa pakottaa ketään syömään kanssani. Minä kävin yksin kouluruokailussa, koska muut eivät tulleet syömään. Heillä oli omat eväät tai he eivät syöneet lainkaan. Hyvää ruokaa kyllä oli, sitä ainakin tulee ikävä! Olisi toki ollut mukavampi ruokahetki, jos edes joku olisi tullut samaan pöytään kanssani, mutta kuten totesin, on itsestä kiinni, tahtooko olla kanssani vai ei. Minä olen avoimin mielin uusien ihmisten suhteen, mutta ilmeisesti en ole tarpeeksi kiinnostava, vaikka kertoisin itsestäni kaiken.

Kävin siis tutustumassa merkonomien aikuis- ja nuorisopuoleen sekä restonomien koulutukseen. Parhaat hetkeni sain restonomien puolelta, koska siellä löysin todellisen minäni. Siellä minut myös otettiin porukkaan mukaan, sain kokeilla eri asioita ja olin onnellinen. Myös aikuisten merkonomiporukka oli ihana, sain heiltä lahjojakin. Mutta heidän matikkansa oli tosi vaikeaa, ja viihtymiseeni vaikutti myös se tyttö, josta jo mainitsin. Nuorten merkonomipuoli oli todella epämukava, koska oppilaat olivat teinejä, jotka melusivat ja kapinoivat opettajaa vastaan.

Työharjoittelun suoritin lemmikkitarvikekauppa Mustissa ja Mirrissä, jossa pääsin tosi hyvään jengiin. Sain lahjoja ja uusia karvaisia ystäviä: yrittäjän mäyrikset Cocon ja Nenan sekä kääpiösnautserit Fannyn ja Sandran, kaimani mäyrikset Torin, Nupun ja Ruusun, toisen vakituisen bordercollien Morrisin ja sheltin Millin sekä osa-aisen berhardilaisen Avan. Sain paljon onnistumisen hetkiä, kun tajusin, että kyllä minusta myyntityöhön on ja tahdon tehdä sitä.  Sääli vain, että opettaja ei sitä usko.

Opettaja syyttää minua kaikesta. Hän ei ole nähnyt, kuinka muu porukka on hyljeksinyt minua ja haukkunut koko kurssin, hän on nähnyt vain sen, että minä olen vetäytynyt syrjään enkä tehnyt mitään muiden kanssa. Hän ei suosittele minua myyntityöhön vaan ohjaa minut aloille, joilla ei varmasti ole työtä tarjolla: kulttuuriin ja journalismiin! Tottakai nekin kiinnostavat minua, mutta sanomalehdet ovat kuolemassa, ja kulttuurin opetuspaikkoja karsitaan kovalla kädellä. Hän tahtoo pitää minut työttämänä näköjään ikuisesti! Minä vain haluan ammattitutkinnon ja katsoa, pääsisinkö sillä työhön, mutta hän ei tue minua valinnassani, koska minä olen se juro tyyppi hänen silmissään. Hän ei ole tajunnut lainkaan, kuinka paljon olen kärsinyt kurssin tunnelman takia ja kehtaa sanoa, että minusta ei ole mihinkään.

No minä näytän hänelle! Minä pistän niin pahasti tuulemaan restonomien pääsykokeessa, että oksat pois! Hän ei onnistu lannistamaan minua! Se on minun hemmetin elämäni, eikä kukaan määrää minua siitä, mihin minun pitää lähteä, ja mitä välttää!

Vielä olisi tämä yksi päivä jäljellä. Saadaan todistukset. Todistus ei kerro totuutta siitä, miten kurssi onnistui. Se on vain sitä virallista tietoa, mutta totuus jää muhimaan tähän kirjoitukseen. Oli pakko vuodattaa tämä, jotta edes joku tietäisi minun näkökulmastani, millaista siellä todella oli.

Tänään on pakko mennä Mäkkäriin juhlimaan kurssin päättymistä.