Nyt se siis on virallisesti ohi. Enää koskaan en tapaa Ammattialat tutuiksi- porukkaa.  En siis solminut yhtään ystäväsuhdetta, vaikka alunperin oli tarkoitus, ja josta opettaja minua, syrjittyä, torui. Opettaja oli niin pettynyt minun osallistumiseeni koulutukseen, ei ollut edes tyytyväinen siihen, kun sain kehuja työharjoittelupaikastani, eikä aio tukea minua uravalinnassani. Kaikki vain sen vuoksi, että muut eivät ottaneet minua porukkaan mukaan.

Viimeisenä päivänä kaikki antoivat palautetta itselleen ja ryhmälle. Voi sitä valheiden määrää! Kaikki sanoivat, että porukka oli ihan jees, ja että kaikkien kanssa tuli toimeen, vaikka he eivät olleet viitsineet edes tutustua minuun! Hei haloo, minä täällä, te jätitte minut huomiotta tyystin, vai onko se teidän mielestänne toisen kanssa toimeentulemista? Tai no, eihän minua ole olemassakaan!

"Ei yhtään ärsyttävää tyyppiä", joku sanoi. Edes sitä tyyppiä, joka pyöritteli silmiään, kun muita ei huvittanut tulla paikalle tai kun toiset jupisivat jotain kotiinlähtemisestä kesken päivän? Se, jolla oli korkein opiskelumoraali, oliko häntä olemassakaan? Minuakin väsytti paljon ja ärsytti tehtävät, mutta yritin sentään parhaani. Suurin osa ei edes yrittänyt. Niin katkeroitunutta elämäänsä oli se porukka. Ja tauoilla oli aina pakko valittaa kaikesta mahdollisesta, kun mitään hyvää elämässä ei muka ollut. Samapa tuo, kuka moisten ystävä haluaisi olla? En minä ainakaan. Ihan hyvä, että jäin ystävittä!

Kamalaa tekopyhää lässytystä viimeinen päivä, ja minäkin sitten innostuin hyvän ilmapiirin säilyttämiseksi valehtelemaan, että "joo, tosi kiva porukka". Olin ypöyksin tilanteessa, enkä viitsinyt ryhtyä sotimaan ryhmää ja opettajaa vastaan. Halusin säilyttää edes viimeisen pisaran arvokkuudestani ja painotin puheessani opettajalle, että olin uravalintani tehnyt - lähden restonomiksi, halusi hän sitä tai ei!