Nyt on hiljaista. Nyt ei ole enää pehmeää, suloista karvapalloa jaloissani sääriäni kutittamassa. Se on ohi nyt.

Ihan hetki sitten veljeni kävi hakemassa Pyryn mukaansa. Hän oli perheineen palannut lomalta eilisiltana kotiinsa Mikkeliin, emmekä me siskon kanssa olleet tienneet siitä mitään. Oli sovittu, että veljemme soittaisi ennen tuloaan. Oli myös sovittu, että veljeni maksaisi meille ostetun koiranruoan - eipä maksanut. Viiden euron taloudellinen menetys.

Veljemme tuli sillä aikaa, kun olin päivälenkillä Pyryn kanssa. Jos olisin tiennyt, että se lenkki olisi viimeisemme, olisin ollut paljon tunteellisempi sen aikana. Kun palasimme, koira oli jo ihan väsähtänyt. Luulin jo, ettei hän jaksaisi hölkätä kotiin - mutta polun loppuvaiheilla hän sai uutta virtaa! Hän säntäsi riemukkaaseen juoksuun, kun pääsimme portista sisään ja suuntasi suoraan ulko-ovelle! Pieni pelko veljemme tulosta kävi mielessäni siinä vaiheessa, mutta en ollut ihan varma tuntemuksestani.

Pyry ryntäsi asuntomme ovelle iloisemapana kuin koskaan, ja asuntoon päästessämme hän alkoi sinkoilla paikasta toiseen kuin raketti. Siskoni selitti, että veljemme oli kaupassa ostamassa jäätelöä. Pyryn oli aika lähteä kotiin. Hyvästelin Pyryn juuri ennen veljemme tuloa, ja kun veli palasi, Pyryn oli aika lähteä automatkalle. Hän joi vähän vettä ennen lähtöä ja pääsee uimaan Puumalassa.

Nyt hiljaisuus ja tyhjyys on jälleen vallannut asuntomme. Enää ei tarvitse mennä iltalenkille.